keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

"Your ego is writing cheques, your body can't cash!"

Vuorenvalloitus-tiimi on ottanut hiukan osumaa viime aikoina. Ei mitään vakavaa, pikkuhaavereita vain. Mutta en voinut vastustaa kiusausta laittaa legendaarista Top Gun -lasautusta tähän (ehkä hitusen sarkastisessa merkityksessä siis).

Asiaan:
Viime viikolla kiipeilyparini Laku teutaroi kotipihallaan muurinrakennushommissa ja pudotti kivenmurikan kätensä päälle. Lopputuloksena on vasemman käden keskisormesta haljennut luu. Voit uskoa, että sain melkein hepulin, kun myöhään illalla luin Lakulta tulleen viestin:
"Tänään oli **ska päivä. Tein pihahommia ja onnistuin pudottamaan kiven käden päälle. Vasemman käden keskisormesta halkesi luu pitkittäissuunnassa. Tein sen **tun muurin kuitenkin loppuun. Nyt sairaslomalla."

Onni onnettomuudessa, että luu halkesi siististi kahtia eivätkä hermot tai nivel saanut osumaa. Luun sirpaloituminen olisi todennäköisesti lähettänyt miehen leikkuriin. Toinen hyvä juttu on, että Lakulla oli kädessä kunnon työhanskat, mikä todennäköisesti pelasti tilanteen. Paljain käsin iho olisi luultavimmin rikkoutunut ja silloin tilanne voisi olla ikävämpi.

Mutta siis "tein muurin kuitenkin loppuun"...on siinäkin pönttöpää!

Sormi lastoitettiin, ja mies pääsi pikaisesti takaisin töihin. Valitteli, että treeniä lasta kuulemma hiukan rajoittaa... Sanonpahan vaan, että jos se nyt alkaa leikkiä kahvakuulien kanssa, saattaa olla Vuorenvalloitus-tiimissä sisäisen kehityskeskustelun aika.

No toisaalta minulla ei ole kyllä yhtään varaa sanoa. Hävettää oikein kertoa, mutta olen luvannut olla rehellinen, joten tässä minun tilanteeni:
Polveni ovat viime aikoina alkaneet kipuilla oikein tosissaan. Jumittavat lihakset ja lintsaaminen venyttelystä ovat osasyitä, onhan niistä puhuttu. Asiaan on vaikuttanut myös muutos treenissä. Olen lisännyt merkittävästi juoksutreenien määrää parin viime kuukauden aikana. Kipu on lisääntynyt jotenkin asteittain, joten olen vahingossa tottunut siihen. Huomaamattani vaihtanut korkokengät mataliin ja alkanut iltaisin pelleillä linimentin ja pakastehernepussien kanssa.

Oman juoksuhistoriani tuntien olen taipuvainen syyttämään osin myös olosuhteita. Seliseli, sinä sanot. Mutta selitän silti:
Olen ihan tunnollisesti edennyt Tapion ohjeiden mukaan, ja juoksulenkkien pituudet ovat olleet maltillisia, pääsosin 1 tunti +/-15 minuuttia. Lenkkimaastoni Kaupin metsässä on ollut vielä viime viikkoihin asti luminen. Silloin sinne ei ole mitään asiaa ilman suksia tai tulee pahasti sanomista. Jotta ylipäätään ehdin vauhdikkaan arjen keskellä juoksemaan, pitää lenkit sijoittaa lähialueille. Siksi olen päätynyt juoksemaan asfaltilla eli kovalla alustalla. Koska vointini oli niin hyvä alkuvuodesta, olin vähän liian hyväuskoinen polvieni keston suhteen.
(Ja ei. Pyöräilyyn ja apinapeppuhousuihin taivuin, mutta tässä menee rajani: en hiihdä.)

Pari viikkoa sitten valmentajani Tapio ilmoitti, että pistää minut viikoksi lepäämään, jotta polvet rauhoittuisivat. Samalla saisin tehtyä ryhtiliikettä lihashuollon suhteen. Hierojani Katja Cowlingin kanssa sovittiin, että sillä viikolla hierotaan jumittavat jalat auki. Hierontapöydällä totuudet paljastuivat:

– Ei Vuorenvalloitus ainakin sisusta jää kiinni, jos olet näillä jaloilla pystynyt juoksemaan! Pohkeesi ovat kuin halot. Lihakset eivät taida lämmetä edes pidemmillä lenkeillä? Katja kommentoi ystävällinen moite äänessään. Myönsin, että näinhän se on. Välillä lenkillä tuntuu, kuin sääreen olisi nippusiteillä kiinnitetty lihaköntti, joka hölskyy juostessa. Ongelma on se, että tilanne on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa (alkanut siis jo ennen Vuorenvalloitusta), että pelkästä venyttelystä ei edes olisi apua. Omin avuin en tukkoisia lihaksiani saisi avattuakaan. Nyt lisääntynyt harjoittelu oli viimeinen pisara.

Etureidetkin olivat niin tukossa, että Katja hieroi niitä ainoastaan pitkittäissuunnassa. Puolessatoista tunnissa ei ehditty käsitellä koko jalkoja kattavasti mutta syy polvikipuihin taidettiin paikallistaa. Samoin syy jalkaterien puutumiseen ja sähköiseen kipunointiin hartiassa treenin aikana.

Hieronta oli tehokasta mutta paikotellen otti lujille. Välillä pääsi muutama kova sana, mutta suorastaan tunsin, kunka veri kohisi kehossani ja termi "hyvä kipu" sai ihan uuden ulottuvuuden. Lähtiäisiksi sain ohjeita venyttelyyn, vinkkejä pohkeiden aukaisuun lenkillä, linkin hyviä jooga-videoita jakavalle YouTube-tilille ja uuden hieronta-ajan vajaan viikon päähän.

Eli taitaakin olla niin, että otsikkoa parempi lainaus on "Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis."




sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Seitsemän päivää sohvaperunana

No niinhän siinä kävi, että valmentajani Tapio pisti minut lepoviikolle.
– Isoimman työn olet tehnyt jo viime talvena, kun pohjakunto rakennettiin. Meillä on kevät ja kesä aikaa terävöittää kuntosi huippuunsa reissua varten. Treenitauko ei tuhoa mitään. Päinvastoin, se tekee oikein hyvää tässä kohtaa, Tapio vakuutteli, kun katselin häntä tuikeasti kulmieni alta.

Oikeassahan hän oli. Toinen syy pakkolepoon olivat kipeytyneet polvet. Kolmas syy luultavasti oli
Janiina Ojanenjättimäiset silmäpussit, jotka Tapsa ehkä kohteliaasti jätti listaamatta. Vaikka olihan tästä puhuttu jo muutamaan otteeseen. Hektinen työkevät, koveneva treeni ja muutama ylimääräinen kiiretekijä aiheuttivat sen, että huhtikuun puoliväliin mennessä olin uuvuksissa.

Niin tuli komento viikon lepoon. Sain luvan kevyeen kävelylenkkiin ja venyttelyyn, mutta treenaaminen oli kielletty.

On muuten yllättävän vaikeaa luopua rutiineistaan, vaikka luvassa olisi vaan lepäilyä. Huomasin pohtivani, että jos en saakaan enää rytmistä kiinni. Mitäs jos motivaationi luuhistuu tähän? Koska edellinen selkeä lepo oli joulun aikaan, päätin oikein seurata, mitä seitsemän päivän irtiotto tekisi minulle. Jotakuinkin näin se meni:

Maanantai

Ruhtinaallinen vapaa-ajan riemu! Kuinka paljon saakaan aikaan muutamassa tunnissa ja silti joutaa vielä pitkästymään sohvalla niin, että ehtii illan mittaan täyttää veroilmoituksen ja suunnitella lapsen syntymäpäiväjuhlat. Pettymys television tarjontaan vapautti sisäisen organisaattorin: illan päätteeksi oli laskut maksettu, treenikalenteri aikataulutettu juhannukseen asti ja blogi-ideoita listattuna.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei muutosta
Mieli: "Täällä minä nyt lepäilen! Ihan hullun lailla energiaa, ja kello liitää eteenpäin. Eihän tämä edes tunnu lepäämiseltä, kun koko ajan on niin paljon hommaa!"

Tiistai

Minä nukuin päiväunet! Unien jälkeen olin niin energiaa täynnä, että päätin käyttää kävelylenkkikorttini tänään ja kävin heittämässä puolentoista tunnin lenkin. Sain myös tehtyä kotitöitä: pestyä pyykkiä ja siivottua vessan. Parin viime kuukauden aikana olen ollut sen verran poikki, että kaikki ei-pakolliset kotityöt ja kauneudenhoitohommat ovat saaneet jäädä. Yhtäkkiä kiinnitin huomiota varpaisiini. Kynsilakat on taidettu laittaa talvilomalla. Voi yök.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Ei suurta muutosta, hiukan levoton olo ja päikkärit ryöväsivät yöunet
Mieli: "Noh, koskas minusta alkaa tuntua, että tässä lepäillään?"

Keskiviikko

Aamulla oli vähän ärtynyt olo. Tavarat putoilivat käsistä ja oven karmeja oli siirretty yön aikana. Onneksi luvassa oli kivaa ohjelmaa. Tiesin etukäteen, että viikonloppu tulee menemään harakoille myös ruokavalion suhteen. Mutta tänään oli jo ensimmäinen irrottelupäivä. Ystävän kanssa illallinen ravintolassa kevensi mieltä niin paljon, että lautaselle saattoi huoletta kasata vähän raskaampaa tavaraa.
Polvet olivat yhä kipeät. Yritin rauhoittaa niitä linimentillä ja venyttelyllä. Keskellä yötä heräsin outoon tunteeseen: kämmenet olivat tulessa! Kesti tovi tajuta, että olin ilmeisesti unohtanut pestä kädet kunnolla linimentin levityksen jälkeen.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Koko keho jotenkin kankea, polvet kiukuttelevat vähän, vatsa kipeä herkuttelusta (Tässä se nähdään, luuhistunko kolmessa päivässä?)
Mieli: "Ollaan jo keskiviikossa, miksi en ole yhtään levänyt, ***tana!"

Janiina Ojanen Torstai

Aamulla hyppäsin pystyyn ennen herätyskellon soittoa pahantuulisena. Levoton ärtymys jatkui koko päivän. Töiden jälkeen säntäsin hierojani Katja Cowlingin luo. Olimme sopineet, että lepoviikkoni on loistava ajankohta hieroa auki jumittavat jalkani. Siitä oli kuulkaas nautinto kaukana, ja yksi kerta ei riittänyt eli ensi viikolla on samaa luvassa lisää. Sain taas sapiskaa lihashuollon laiminlyönnistä.

Hieronnan jälkeen olo oli kuitenkin parempi, ärtymys kadonnut ja lupasin itselleni, etten enää päästä itseäni siihen kuntoon.

Illalla uni ei oikein ottanut tullakseen. Yö meni omituisesti valveen ja puolitietoisen unen rajamailla.

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Auts. Auts. AUTS!
Mieli: "Ikinä en enää yhtään punttitreeniä tee. Tapsa on varmaan tahallaan suunnitellut ohjelman, josta tulee paikat näin kipeäksi. Luultavasti hän on myös pissinyt muroihini."

Perjantai–lauantai

Ai että olin väsynyt aamulla. Arat lihakset muistuttelivat edellisen päivän hieronnasta. Olo oli taas epämääräisen levoton.

Onneksi luvassa oli loistava viikonloppu ystävän kanssa Helsingissä. Ruokavaliokin jäisi viikonlopun
ajaksi, sillä luvassa oli viikonloppu täynnä kulttuuria, kenkiä, kuplivaa ja kulinaristisia elämyksiä! Mitä muuta nainen voi kaivata?

Yhteenveto voinnista
Kroppa: Korkokengät voi unohtaa, mutta muuten meno päällä!
Mieli: "These boots are made for walking, dancing, dancing and dancing!"

Sunnuntai

Aamulla heräsin ajatuksissani vain yksi ajatus: voi kun pääsisi lenkille. Maha oli kahden päivän herkuttelusta sekaisin ja ajatukset tuntuivat tukkoisilta. Odotin jo innolla maanantaiaamun vatsaa hellivää puuroa ja paluuta treenauksen pariin.

Totta puhuakseni lepoviikkoni oli ehkä liiankin aktiivinen. Tosin en tiedä, olisiko sohvalla makailusta ollut enempää hyötyä. Olen aika nopeatempoinen ihminen ja pitkästyn nopeasti. Saan energiaa säännöllisestä rytmistä ja ajatus kulkee paremmin, kun teen asioita. Minun aivoni lepäävät liikkeessä.

Eli makailun jälkeinen yhteenveto voinnista
Kroppa: "Vuorenvalloitus, tulossa ollaan! Ontuen mutta kuitenkin."
Mieli: "Mikä kropassa uupuu, se tahdolla täydennetään. Vuorenvalloitus, here I come!"

torstai 23. huhtikuuta 2015

Elämän suola ja sokeri

Jos vaihtoehtona on syödä elääkseen tai elää syödäkseen, kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Monille ahkerasti treenaaville ruoka on polttoainetta. Ei minulle. Minulta on usein kysytty ruokavalion kehittymisestä projektin mittaan. Yritän nyt vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Syöminen on yllättävän iso osa Vuorenvalloitus-projektiani. Kun treenaa paljon, ruokavalio on ihan ykkösjuttu treenin vaikuttavuuden ja jaksamisen kannalta.

Toki olin aiemminkin yrittänyt hiukan seurailla, mitä suuhun meni, mutta kyllä viime marraskuussa muuttui kaapin sisältö, kun valmentajani Tapio pisti ruokavalioni uusiksi. Kolme päivittäistä ruokailua muuttui seitsemäksi säännöllisessä rytmissä syödyksi ateriaksi. Epäterveelliset, lähinnä työpaikan palaveritarjottavista koostuvat välipalat jäivät pois. Vaa'an kautta käytettynä annoskoot vakiintuivat.

Janiina Ojanen
Juustotaivas Amsterdamissa
Nyt ruokavalioni koostuu mahdollisimman puhtaista raaka-aineista (ihan avoimesti myönnän, että kyllä tästäkin välillä tulee lintsattua ja sorruttua esivalmisteltuihin eineksiin). Syön joka päivä lisäksi vitamiinilisää, magnesiumsitraattia, rautalisää ja omegaa. Vettä olen juonut aina paljon, joten sen määrä sentään oli kohdillaan 2–3 litraa päivässä.

Lisäravinteista en oikein pidä mutta niiden kohdalla monesti helppous menee elämyksen edelle. Palautusjuomat ovat kertakaikkiaan karmaisevia. Toinen helppo vaihtoehto treenin jälkeiseen palautukseen olisi banaani, josta pidän vielä vähemmän (se on ällöttävän limainen), joten valitsen palautusjuoman. Vatsani ei kestä yhtään tankkausjuomia tai -geelejä, joten niistä olen luopunut vallan. Välipalat usein korvautuvat proteiinipatukoilla kahdesta syystä: niiden kanssa on helppo toimia ja usein välipala-aikaan olen palaverireissuilla. Toinen syy valitettavasti on makeanhimoni, jota sokeriset patukat helpottavat. Olen maistanut lukemattoman määrän erilaisia patukoita ja todennut, että pähkinäpohjaiset ovat lähestulkoon ainoita ihmisravinnoksi kelpaavia.

Uusi ruokavalio tarkoitti myös luopumista. Juuston siirtyminen arkiruoasta erikoisherkuksi oli katkeransuloista. Kahvinkulutustani en ole saanut ihan toivotulla tavalla aisoihin. Mutta silti muutos on ihan merkittävä, ja kahvia kuluu nykyään huomattavasti aiempaa vähemmän. Vanhojen paheiden tilalle on tullut uusi: olen alkanut syödä karkkia herkuttelupäivinä. Aiemmin en ole ollut makeasta kiinnostunut, mutta nykyään tilanne on aivan päinvastainen.

Vaihtelua tuo viikottainen vapaasyöntipäivä, jonka tarkoitus on pitää aineenvaihdunta hereillä. Herkuttelupäivän ruokien ostaminen on usein isompi juttu kuin niiden syöminen. Saatan jo monta päivää etukäteen ostaa jotain odottamaan herkkupäivää, sitten fiilistelen ajatuksella kaapissa odottavasta aarteesta. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmänkin vapaasta tahdosta. Kielläpä minulta mitä tahansa ja sen jälkeen en pysty muuta ajattelemaankaan!

Alkuun vapaasyöntipäivät olivat välillä vähän holtittomia ja söin vatsani ihan kipeäksi. Nyt olen huomannut, että olen niin tottunut ruokavaliooni, etten oikeastaan osta kaappiin säännöllisesti muuta erikoisherkkua kuin juusto ja karkit. Herkuttelupäivänä niiden kulutusmäärä on välillä aika jäätävä. Ravintolassa syöminen onkin sitten asia erikseen, mutta se on enemmänkin kokonaiselämys.

Niin ja olut. Aiemmin alkoholia nauttiessani join yleensä viiniä. Nyt herkuttelupäivinä useammin juon olutta. Olen miettinyt, voiko se johtua oluen raaka-aineesta. Toisaalta syy voi olla hyvinkin yksinkertainen: alkoholi humahtaa nykyään päähän helpommin ja jo pari lasia viiniä saattaa aiheuttaa hiprakkaisen tunteen. Se ei tunnu mukavalta, ainakaan jos ei ole bilehiletunnelmissa, joten mieluummin nautiskelen miedompia tuotteita.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja myönnettäköön, että välillä se sitä onkin. Mutta olen myös huomannut, että noudattaessani ruokavaliotani voin hyvin. Maha ei ole kipeä ja sekaisin, enkä tunne nälkää. Välillä vaivannut huimaus saatiin aisoihin suolaa lisäämällä.

Sen sijaan poikkeamat ruokavaliossa aiheuttavat hyvin nopeasti muutoksen kehossa. Esimerkiksi pari päivää sitten olin asiakastapaamisessa, jossa syötiin lounasta. Noissa tilanteissa pyrin pysyttelemään mahdollisimman lähellä ruokavaliotani, mutta en halua tehdä asiasta numeroa, joten yritän tehdä sen hienovaraisesti. Niinpä päädyin syömään salaattia ja lihaa, jonka päälle oli valeltu kermaista kastiketta. Tuntui, ettei kermainen soosi ollut ehtinyt kunnolla nielusta alas, kun vatsa alkoi reagoida. Koko loppupäivä menikin sitten vatsakipujen kanssa kamppaillessa.

Ruokavalio elää tietysti treenin mukaan. Laskennallinen peruskulutukseni on 1740 kaloria (eli kulutus silloin, kun en tee mitään). Treenikauden ensimmäinen kolmannes mentiin miinuskaloreilla. Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi minulle hyvin ja voin erinomaisesti. Tosin kauden loppuvaiheilla alkoi vähäkalorisuus jo tuntua  heikotuksena ja edes muutaman päivän vapaasyöntitankkauksista ei ollut apua. 

Onneksi on Sashimi!
Kun siirryttiin kestävyystreeniin, kalorien määrää lisättiin reilusti yli kahteen tuhanteen. Proteiinia lisättiin reilusti ja hiilihydraatteja myös jonkin verran. Alkuun keho oli aivan sekaisin, mutta noin kuukauden kuluessa tasapaino alkoi löytyä. Paino nousi kolmisen kiloa, mikä oli odotettavissakin, ja asettui sitten. Edelleen syön tarkasti mutta nyt olen jo oppinut säätämään itse annoksia kulutuksen mukaan: esimerkiksi lepopäivänä kananmunista menee pannulle vain valkuaiset, treenipäivänä koko setti.

Vain yhdestä asiasta olen vähän katkera: minulta on pilattu sushi. Rakastan sushia. Kun nyt pitkän tauon jälkeen menin ystävän kanssa sushille, liimautui ennen rakastamani sushiriisi kitalakeen ja turvotti olon ilmapalloksi. Mihin tästä voi reklamoida, kysyn vaan?



sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Mikä on Suuri Huiputus?

Minut on haastettu.

Minut haastoi Voikku, joka pitää Rapatessa Roiskuu -blogia.  Hän esitti minulle 11 kysymystä. Yleensä en kiertohaasteista innostu, mutta tämä on mielestäni kiva: se avaa uusia puolia tarinankertojista.

Tässäpä vastauksia Voikun kysymyksiin:

1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?

Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontainen tapa ilmaista itseäni. Käytän sitä myös asioiden analysointiin ja päätöksien tekemiseen. Töissäkin kaipaan aina kynää ja suttupaperia, kun alan ideoida tai suunnitella jotain. Vaikka paperille ilmestyy yleensä vain irtosanoja ja suhruisia piirustuksia, kynän liike ja asioiden visualisoiminen auttavat minua hahmottamaan kokonaisuutta. Kuulakärkikynän musteen tuoksu on muuten yksi lempituoksujani.
Halusin dokumentoida Vuorenvalloitus-matkani kokonaisuudessaan – lähtöpäätöksen hetkestä vuoren huipulle – joten bloggaaminen oli aika luontainen tapa. Työni puolesta olen bloggannut jo vuosia, työblogin tekstit ovat ammatillisia aiheita käsitteleviä.

Janiina Ojanen
Kuva: Riitta A.

2. Miten päädyit blogisi nimeen?

Alunperin työnimi oli "Suuri Huiputus". Pidin sitä hurjasti, mutta arvelin, ettei se olisi paras mahdollinen projektiani tukevien yhteistyökumppaneiden näkökulmasta, joten jouduin luopumaan siitä. Eli kill your darlings!

Sitäpaitsi halusin nimen, joka kertoo projektistani, paitsi sen tarinan, myös sen merkityksestä minulle. Kaikessa humoristisuudessaan Suuri Huiputus ei olisi kertonut, miten merkityksellinen asia Vuorenvalloitus on minulle.

3. Millaisia blogeja tykkäät seurata?

Rehellisesti myönnettäköön, että säännöllisesti ehdin seurata vain paria ammattiini liittyvää blogia. Ammattiblogeissa minua kiinnostaa tiukka faktatieto ja tuoreet näkökulmat. Niin sanotuissa vapaa-ajan blogeissa minulla on pari tärppiä, joita käyn kurkkimassa säännöllisesti. Niissä minua kiinnostaa huolellinen ja taitava kirjoittaminen, tarinaa täydentävä kuvamaailma ja aito henkilökohtaisuus.

4. Mikä on elämässäsi kaikkein tärkeintä?

Lapseni.

5. Mikä on / on ollut suurin unelmasi?

Terve ja onnellinen elämä lapselleni.
Jos itseäni koskevia unelmia pitäisi analysoida, on pakko vastata lempi-tv-sankarini The Suits -sarjan Harvey Specterin sanoin: "I don't have dreams. I have goals." Tarkoitukseni ei ole olla ylimielinen. Olen aidosti sitä mieltä, että unelmat pitää toteuttaa. Toiset onnistuvat, toiset eivät. Mutta onnistuminen ei ole asian ydin, vaan tekeminen. Tekemättä jättämiset kaduttavat enemmän kuin se, että teki parhaansa ja ei ihan yltänyt tavoitteeseen.

Minulla on paljon asioita, jotka haluan tehdä. Monet niistä liittyvät matkustamiseen ja työhöni. Mutta jos miettii sellaista unelmaa, joka ei nyt ainakaan hetkeen ole toteutettavissa, haluaisin asua ulkomailla jossain suurkaupungissa. Ja juuri nyt unelmoin tietenkin hetkestä Mont Blancin huipulla.

6. Mihin haluaisit matkustaa?

Kaikkialle! Mutta jos jotain pitää valita, Mont Blanc -reissun jälkeen listani kärkipäässä on Soul. Kerään matkamuistoksi matkustuskohteideni Starbucks-mukeja. Pari päivää sitten aamutohinoissa New York -mukini räsähti sirpaleiksi kylppärin lattialle. Se oli lempimukini ja tämä tarkoittaa, että pitää mennä hakemaan uusi muki.

7. Mikä on parasta juuri sinussa?

VuorenvalloittajaJotkut ovat sanoneet minua rohkeaksi ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Se ei tarkoita pelon puutetta, vaan sitä etten anna sen lamauttaa itseäni itseäni. Se ei tarkoita harkitsemattomuutta, vaan riskien tunnistamista ja hallintaa.

8. Mitkä ovat pahimmat tapasi?

Lasketaanko laulaminen?
Olen jästipäinen ja välillä äidyn prässäämään tahtoani läpi. Toisaalta, Tina Fey on sanonut: "You know, bitches get things done." Ja hän on ihan oikeassa. Jos jotain päätän, se harvoin jää tekemättä, hyvässä ja pahassa.

9. Mikä on ollut elämäsi suurin pettymys?

Avioero, koin epäonnistuneeni monellakin tavalla. Jälkikäteen ymmärsin, että avioliitosta sain elämäni parhaan lahjan: tyttäreni. Eli se ei ollut erehdys. Suhteesta opin paljon ja avioero taisi kasvattaa minut aikuiseksi. Se ei siis ollut epäonnistuminen. Asiat vaan eivät menneet siten kuin olimme ajatelleet, kovasta yrityksestä huolimatta.

10. Millainen olisi sinun unelmatalosi?

Olen korviani myöten kaupunkilainen, joten kerrostalo. Unelmakoti olisi joko supermoderni lasiseinäinen talo tai sitten vanhaan tehdasrakennukseen tehty asunto.

11. Jos saisit valita kolme asiaa autiolle saarelle, mitä ne olisivat?

Pragmaattisesti ajatellen: vesisuodattimia, ruoan kasvattamiseen vaadittavia siemeniä ja lämpimät vaatteet kylmiä öitä varten.
Vähemmän käytännöllisesti ajatellen: hyvät kengät, kirjoitusvälineet ja loputtomasti paperia sekä puukko.
Kaiken järjen hyläten: musiikkia, kirjoitusvälineet ja... kyllä silti ottaisin puukon.
...en kerta kaikkiaan pysty vastaamaan tähän yksiselitteisesti.


Tämä on siis kiertävä haaste, jossa bloggarit esittävät toisilleen kysymyksiä. Tavoitteena on paljastaa uusia tarinoita ja ajatuksia sekä samalla saada blogeille uusia lukijoita. Säännöt ovat simppelit: bloggari saa 11 kysymystä, joihin hän vastaa. Sitten hän luo itse 11 kysymystä ja haastaa 11 kiinnostavaa bloggaria vastaamaan.

Minun kysymykseni

1. Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.
2. Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi? Miksi?
3. Miten bloggariminäsi eroaa "reaaliminästäsi"?
4. Mikä saa sinut nauramaan?
5. Mitä luovuus merkitsee sinulle?
6. Ketä läheistäsi ihailet?
7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?
8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?
9. Mikä sinusta tulee "isona"?
10. Kuka on lempi elokuvasankarisi ja miksi?
11. Uskotko onnellisiin loppuihin? Perustele.

Tässä muutama blogi, joita olen lueskellut, joten haastan teidät:
Naisen oma blogi
Kummat kengät
Peace&Style
Mun korkeissa koroissa
#jetlagged

Minulla ei ole ikävä kyllä ole yhtätoista blogia listoillani, joten jos tiedätte hyviä blogeja, pistäkääs kommenttikenttään ja haastan listasta puuttuvat viisi mukaan myös.

Ensi kerralla palataan sitten itse aiheeseen.

torstai 16. huhtikuuta 2015

"Älkää soittako meille, me soitamme teille"

Vuorenvalloituksen alkuvaiheissa tein omakohtaista riskianalyysiä edessä olevan reissun mahdollisista vaaroista. Tekstin lopussa oleva letkautukseni, mahtaako yksikään vakuutusyhtiö haluta minua vakuuttaa, osui aika lähelle totuutta. Luultavasti tällä hetkellä olen aika monen vakuutusyhtiön "Älä vastaa tälle puhelimeen" -rekisterissä.

Ponnekkaasti aloin pari viikkoa sitten selvittää Vuorenvalloitukseen liittyviä vakuutusasioita. Kyseessä on extreme-lajeihin luokiteltava, niin sanottu korkean riskin urheilulaji. Onnettomuuden tai sairastumisen sattuessa kustannukset voivat nousta aikamoisiksi, esimerkiksi ajatellen vuorelta evakuointia tai sairaskuljetuksia. Tiesin siis jo etukäteen, että tämän kanssa pitää olla tarkkana. Päätin panostaa henkilövakuutukseen ja jättää varustevakuutuksen normaalin matkavakuutukseni piiriin, joka on voimassa alle 3000 metrissä. Eli sitä ylempänä varusteiden kanssa mennään omalla riskillä. (Lakulla tilanne onkin vielä mielenkiintoisempi, koska hänen pitäisi löytää vakuutus myös kuvauskalustolle.)

Janiina OjanenEnsin laitoin sähköpostin pariin vakuutusyhtiöön. Ensimmäisestä vastattiin: "Hei, emme voi vakuuttaa sinua tälle matkalle. Mutta olisitko kiinnostunut kotivakuutuksesta?"
Toisesta ei vastattu ollenkaan.

Seuraaviin vakuutusyhtiöihin soitin. Kolmannesta luvattiin palata asiaan ja lähetettiin perään viesti, että voivat vakuuttaa minut ainoastaan 3000 metriin asti (Mont Blanc on yli 4800 m).

Neljännen yhtiön kanssa päästiin jo hiukan pidemmälle. Asiakaspalvelija kyseli tiukkoja kysymyksia vakuutukseen vaikuttavista tekijöistä, joita ovat muun muassa kohde riskiluokituksineen ja ominaisuuksineen, kiipeilytapa, köysistön käyttö, oppaan läsnäolo ja jäätikkökiipeilyn osuus. Lopuksi asiakaspalvelija totesi heidän voivan vakuuttaa minut, mikäli siirrän kaikki muutkin vakuutukseni heille. Pyysin tarjouksen, mutta kaikkineen hintataso oli selkeästi nykyistä korkeampi.

Lähetin kaksi uutta sähköpostitiedustelua ja sain vastaukseksi saman kuin aiemmilta: viides kontaktoitu lupasi vakuuttaa 3000 metriin, Kuudes lupasi vakuuttaa koko reissun, jos siirrän perheemme vakuutukset heille. Taas kokonaistarjous oli nykyistä vakuutuspakettiani huomattavasti kalliimpi.

Joku neuvoi liittymään kiipeilyseuran jäseneksi, sillä sitä kautta saa kuulemma hankittua vakuutuksen kaikkiin korkeuksiin. Päätin kuitenkin vielä jatkaa etsimistä, sillä seuran koko vuoden jäsenmaksu vakuutusmaksun lisäksi tuntui ainakin tässä kohtaa tarpeettomalta.

Janiina OjanenLöysin yhden ulkomaisen toimijan, mutta yllätyin omasta konservatiivisuudestani: huomasin toivovani, että palveluntarjoaja on suomalainen. Minulla on aika vaihtelevia kokemuksia kotimaistenkin vakuutusyhtiöiden kanssa toimimisesta. Jotenkin tuntuisi hiukan epävarmalta tutustua englanninkielisiin vakuutusehtoihin ja en ole varma niiden juridisesta pitävyydestäkään eri maiden kansalaisille ja siitä, minkä maan lakeja sitten noudatettaisiin.

Lopulta löytyi vakuutusyhtiö, joka lupasi vakuuttaa reissuni huipulle asti. Tavasin ehtoja hartaammin kuin lempikenkäkauppani alennusmyyntikatalogia. Hätistelin minua palvelutta henkilöä monta päivää tenttaamalla asioita tyyliin: "Täällä lukee, että korvaatte sairaskuljetukset, sisältyykö siihen esimerkiksi helikopterievakuointi? Entäpäs se, jos minut pitää kaivaa jostain railosta? Onkos sillä väliä, olenko Italian vai Ranskan puolella?"

Kärsivällisesti asiakaspalvelijamiekkonen kävi asioita läpi kanssani sähköpostitse ja puhelimitse. Kun lopulta en enää kertakaikkiaan keksinyt yhtään "Entäs jos" -kysymystä, lähetin vahvistusviestin, että tehdään paperit.
Joku on sanonut, että sähköposti on kasvoton ja ilmeetön kommunikointikeino. Nyt olen eri mieltä, sillä saatoin suorastaan kuulla "Hienoa, lähetän sinulle vahvistuksen." -rivien välissä kaikuvan helpotuksen huokauksen.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: "Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla 'Pidän ääntä, olen olemassa' -tyyppi".
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja  Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat...

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä "jäniksen", jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?



torstai 9. huhtikuuta 2015

Kiitos.

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti "kreisiperheeksi".  Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan "Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen" -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.
Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: "Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu."

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: "Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa."

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: "terapialenkeillä" kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: "No, kehu nyt."

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että "eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria". Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Mont Blanc -harjoittelun loppurutistus käynnistyy!

– Sosiaalinen elämä voi olla aika askeettista lähikuukausina, kun treeniohjelman yhdistää sun työhön,  bloggaukseen ja tämän projektin muuhun valmistautumiseen, pitää tyttären kanssa vietetyn ajan vakiona ja lepää riittävästi. Kaiken muun saatkin sitten unohtaa, valmentajani Tapio hymyilee vinosti.

Tutkimme yhdessä Mont Blanc -harjoituskauteni viimeisen kolmanneksen treeniohjelmaa. Kevään aikana tahtia tiivistetään asteittain kohti loppurutistusta. Kun päästään kesään, harjoittelen kuutena päivänä viikossa. Se ei sinällään ole erikoinen juttu, mutta haastavaksi sen tekee fakta, että kestävyysharjoittelu ottaa aikaa ja harjoituksien pituudet tulevat venymään reippaasti. Luvassa on viikottain punttitreeniä, kahvakuulaa, useita juoksuharjoituksia ja pari pyörälenkkiä, joista pidempi on kauden loppuvaiheessa viiden tunnin mittainen. Onneksi on kesäloma...

Nielaisen. Nyökkään. Tiesin kyllä tämän. Kertaakaan en kuvitellut, että vähän käyn höntsäilemässä lenkkipolulla ja sitten kipitän hymyillen Mont Blancin huipulle. Jännityksen aalto läikehtii vatsanpohjassa. Loppusuora häämöttää; hiukan vielä etäällä, mutta näkyy jo selvästi horisontissa!
Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Janiina – Vuorenvalloittaja


Kun aloitin harjoittelun, minulla ei ollut aavistustakaan, miten homma etenisi. Noudatin vain Tapion ohjeita mahdollisimman pilkuntarkasti. Onkin ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka huiputuskuntoani on rakennettu:

Ensimmäisessä vaiheessa tein intensiivistä kuntosaliharjoittelua ja pyrin kasaamaan kehoon kunnolla lihasta ja ottamaan "turhat löysät pois". Nautin siitä kovasti, vaikka ruokavalion kanssa olikin melkoista tasapainoilua. Tulokset näkyivät nopeasti ja motivoivat jatkamaan.

Toinen vaihe oli aika puuduttavaa puurtamista. Treenin painopistettä siirrettiin kestävyysharjoitteluun päin. Kuntosalillakin toistomäärät liikkuivat sataluvuilla. Jestas se oli toisinaan pitkästyttävää kaltaiselleni kovaa-ja-korkealta-tyypille! Vaikka treeni kyllä oli raskasta, se oli niin mekaanista toistamista, että välillä vaan unohduin omiin ajatuksiini ja menin sekaisin laskuissa. Sitten oli pakko tehdä kymmenen ylimääräistä toistoa varmuuden vuoksi, ettei vaan sarja jää vajaaksi. Tulokset eivät tuntuneet näkyvän ollenkaan samalla tavoin kuin aiemmin ja kuitenkin uupumus oli entistä suurempi. Mutta kovapäisyydestä oli apua ja en antanut periksi. Myös muu valmistautuminen, kuten kestävyyskuntotestaus, ensiapukoulutus sekä kokeneilta kiipeilijöiltä, esimerkiksi Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Aconcaqualla kiivenneeltä Niinalta, oppaaltani Petteltä ja Mount Everest -huiputtaja Carina Räihältä, saamani neuvot auttoivat. Perheeltä, ystäviltä ja teiltä blogini lukijoilta saamani tsemppaus ovat kannatelleet motivaatiotani silloin, kun sohva on houkuttanut kuntosalia enemmän. Jokainen askel on siis otettu yhdessä!

Ruokavalio on ollut avaintekijä tässä kaikessa, paljon tärkeämpi juttu kuin alunperin osasin odottaa. Joulun aikaan olin tämän hetkistä "pienemmässä" kunnossa, koska kevennetty ruokavalio auttoi muuttamaan kehon rasvaa lihakseksi. Laihtuminen ei kuitenkaan ollut tavoite, vaan kehon tiukentaminen. Kun treenissä alettiin painottaa kestävyysharjoittelua, ruokavalioon lisättiin reippaasti proteiinia ja hiilareitakin jonkin verran. Mielenkiintoista sekin, kuinka nopeasti ruokavalion muutos vaikuttaa koko kehoon!
Olen tässä matkan varrella oppinut säätämään annoskokoja ja -sisältöjä kulloisen rasitusasteen mukaisesti. Siinä on muuten tärkeä oppi koko loppuelämää ajatellen!

Vuodenvaihteen jälkeen kehitys on tuntunut hitaammalta. Kunto kasvaa kai niin vaivihkaa, että sitä on välillä vaikea huomata. Koska treenaan koko ajan, muutos suorituskyvyssäni tuntuu jäävän itseltä huomaamatta. (Onneksi Tapio muistuttaa siitä ja antaa paljon positiivista palautetta.) Mutta ilmeisesti koko ajan jotain tapahtuu, koska keho tuntuu muuttuvan: Treenikauden kakkosvaiheen loppuun mennessä olen joutunut luopumaan kahdesta neuletakista, koska ne ovat käyneet pieniksi hartioiden ja hauisten kohdalta. Kahdet nahkasaappaat vein suutariin ja ompelutin niihin varsien suita leventävät lisäkuminauhat, koska vetoketjut jumahtivat pohkeiden kohdille.
Koska kiipeäminen rassaa paljon reisiä ja takapuolta, on niiden lihaksia treenattu ahkerasti. Jostain syystä sen osa-alueen treenitulokset ilmestyivät näkyviin (ainakin omasta mielestäni) salakavalasti, kuin yhdessä yössä. Raportoin tästä hiukan kauhistuneena, omalla persoonallisella tavallani Tapiolle:
– Tapsa, mun hanuri on räjähtänyt!
Taas kerran pisteet valmentajani pokerinaamalle: kulmakarvat kohosivat hiukan ja hän yskähti vain pienesti ennen kuin kysyi:
– Haluatko tarkentaa hiukan?

Edessä on haastava kevät ja kesä. Palkinto on jo lähellä, ja se motivoi pinnistämään. Intensiivinen harjoittelu ei tunnu hankalalta ajatukselta. Nautin itsenäisestä treenaamisesta ja viihdyn erinomaisesti yksin ajatusteni parissa. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi vuoren huiputtaminen kiehtoo minua. Huiputus on suoritus, joka suurelta osin tehdään yksin, oman pään sisällä, vaikka tiimissä mennäänkin.

Tapio tuntee minut jo sen verran hyvin, että keskustelun lopuksi painottaa erikseen levon tärkeyttä. Hän muistuttaa, että kaikkeen ei ihminen pysty yhtä aikaa. Tottahan se on ja asialla on toinenkin ulottuvuus; omien rajojen tunnistaminen ja piirtäminen on sekin tärkeä osa valmistautumista.
Siispä:
Heihei sosiaalinen elämä – nähdään syssymmällä!

torstai 2. huhtikuuta 2015

Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista

On tullut aika koota varusteet elokuun Mont Blanc -huiputusta varten, jotta ehdin testata niitä riittävästi. Varustevalinnoissa sain avukseni vuorikiipeilyäkin harrastaneen Niina Jurvasen Scandinavian Outdoorilta. Niina kertoi vuorikiipeilykokemuksistaan ja antoi minulle kullanarvoista tietoa niin edessä olevaan koettelemukseen kuin varustevalintoihinkin.

Sovituspuuhissa kului pari hikistä tuntia. Niina muistutti varusteiden tärkeydestä pitkäkestoisessa suorituksessa, joka tehdään haastavissa olosuhteissa: kun jokainen askel on ponnistus, pitää varusteiden tukea suoritusta, ei hidastaa sitä.

Tässäpä nyt varusteet, jotka lähtevät Vuorenvalloitukseen. Teksti sisältää runsaasti tuotesijoittelua, koska haluan kertoa, mitkä varusteet valitsin ja miksi. Eli jos olet allerginen tuotemerkkimaininnoille, kannattaa skipata tämä teksti.

Alusvaatteet
Alimmaisen kerroksen vaatteita en hankkinut tällä kertaa, vaan keskityin ulompiin kerroksiin. Minulla on urheilukäytössä loistavia rintaliivejä, joita harkitsen käyttäväni myös Mont Blanc -reissulla. Alushousut sen sijaan pitää hankkia erikseen. Niina suositteli alusvaatteiden materiaaliksi villaa.

Sukat
Sukka-asioissa(kin) on kuulemma eri koulukuntia. Minä lähden kokeilemaan kahden sukan tekniikkaa. Alussukkina kokeilen Falken Double Dry -sukkaa, jonka päälle sitten Falken TK2 Wool -sukka. Toisena päällisukkana minulla on X-Socksin Trekking-sukka.

Aluskerrasto
Aluskerraston osalta luotan aiemmin esittelemääni X-Bionicin Radiactor-asuun. Olennaista on hyvä istuvuus, hengittävyys ja kosteudensiirto. Ihon pitää pysyä kuivana ja lämpötilan sopivana. Vaatteen pitää istua kuin valettu; valjaiden alla rullautuvat paidanhelmat eivät tule kyseeseen.

Välikerros
The North Facen Flux Power Stretch -takki ja housut on suunniteltu vuorikiipeilyyn. Niina muistutti, että välikerroksen tulee sitoa kehon tuottamaa lämpöä kuoriasun alle. Hän suositteli minulle Power Stretch -materiaalia, koska se joustaa kehon liikkeiden mukaan, siirtää kosteuden ja sitoo lämpöä tehokkaasti.

Taukotakki
Rab Continuum Hoodie Women's on tosi kevyt untsikka, joka pakkautuu omaan taskuunsa eli ei vie tilaa eikä juurikaan kuormita huiputuskeikalla. Slim-fit-malli mahtuu hyvin kuoritakin alle silloin, kun tarvitsen lisälämpöä eli luultavasti lähinnä lyhyillä kiipeämistauoilla.

Kuoripuku
Tämä on ehkä tärkein osa huiputusvarusteita. Puku altistuu koville olosuhteille: vedelle, tuulelle, lumelle, jäälle, kiville, valjaiden hankautumiselle ja niin edelleen. Samaan aikaan kehon sopivan lämpötilan ylläpitäminen on tärkeää eli hengittävyyttäkin kaivataan.

Kuorihousut
Haglöfsin Vandra II Q -housuissani on Gore-Tex-kalvo, jonka vedenpitävyys (vesipilariarvo 28 000 mm) on sitä luokkaa, että voin istahtaa lepäämään märällekin kivelle ilman että kankut kastuvat. Hyvä hengittävyys, lämmön ja kosteuden tasaus sekä kulutuskestävyys ovat muita haluttuja ominaisuuksia. Näissä pöksyissä on vielä lahkeista polveen ylettävät vetskarit helpottamassa jämerien ylävuoristokenkien pukemista.

Kuoritakki
Haglöfsin Roc Spirit Q on vuorikiipeilyynkin suunniteltu takki, jonka vedenpitävyys on sama kuin housuissa eli se on täysin veden ja tuulenpitävä ja hengittävyysarvo on RET >5 (yli 25 000 g/m2/24h). (Jos totta puhutaan, nuo mitta-arvot eivät sano minulle paljoakaan. Itse luotan Niinan neuvoihin. Kerron kuitenkin, mitä tuoteselosteessa lukee, jos vaikka tätä lukee joku, jolle nuo luvut sanovat enemmän.)
Takissa on kaikenlaisia erikoistoiminnallisuuksia, kuten kainaloiden tuuletusvetoketjut ja kiipeilykypärän kanssa sopivaksi suunniteltu huppu. Ja mikä parasta: se on hienon turkoosi!

Hanskat
Kädet ovat aika kriittiset palelun kannalta ja melkoinen setti tarttui mukaan: alushanskoiksi Marmotin Power Stretch -hanskat ja päälle massiiviset The North Facen Nuptse -kintaat. Kaikenlaista lisäominaisuutta on näissäkin rannenauhoista pyyhintäpintoihin.

Sokerina pohjalla:
Kengät
Lowa Mauria W GTX Flex -kengät ovat kevyemmät kuin luulin vaelluskenkieni olevan. Tyylikkäämmät kuin luulin vuoristokenkien olevan. Jäykkä pohja soveltuu hankalaan maastoon ja lesti tuntuu istuvan minulle täydellisesti. Koko on puolisen numeroa isompi kuin kenkäni normaalisti. Niina totesi, että noissa korkeuksissa jalka ei aina nouse ihan kepeästi kivien yli, ja kengissä onkin korkealle nouseva kumisuojus suojaamassa Gore-Tex-pintaa.

Mukaan tarttui myös Petzl-otsalamppu.

Paikan päältä vuokrataan ainakin ylävuoristokengät, jäähakut ja -raudat sekä kypärät. Vielä pitää ostaa ainakin päähine ja ne alushousut. Huiputusreissun reppu mietityttää. Minulla on hieno Tresspasin GTX -reppu, jonka runko on rakennettu pitämään reppu irti selästä. Se on hieno juttu hikoilun estämiseksi. Mutta jos meidän on tarkoitus kantaa juotava neste selkäämme vasten, jotta kehon lämpö pitää sen sulana, ei tuo reppu sovellu huiputukseen.

Ja sitten on aurinkolasiasia, joka on juttu erikseen. Pitää sovittaa napakasti istuva malli. Linssien väri pitää miettiä tarkkaan: vaaleat olisivat hyvät suojalasit, tummat estävät häikäisyä, oranssit taas sopivat jäätikölle (lumen häikäisyä estämään). Jos en voi käyttää piilareita, pitää lasit ottaa vahvuuksilla, jolloin ne pitää olla päässä koko ajan. Tuolloin tumma linssi voi olla hankala yökiipeämisessä.

Voi jestas, kun maailmassa taas on monta ihmeellistä asiaa... Oppaamme Pette taitaa taas pian saada hämmentyneen kyselysähköpostin. Mutta askel kerrallaan mennään eteenpäin ja nyt monta asiaa on taas ratkottu ja setvitty. Pikkuhiljaa alkaa huiputuskuvani värimaailma selvitä!